Mun tarinani, kaksi viimeisintä viikkoa mun elämästäni.
Kuinka jalkasta; joka on mulle tärkeä, sen avulla mä liikun, juoksen, uin, ratsastan,
tulee taakka.
Koko tarina tiivistettynä - tai sitten ei niin tiivistetysti (mutta lupaan, että olisin saanut tästä vielä tuplasti pidemmänkin). Varoitus. Kertomus sisältää
ironiaa ja
melankoliaa.
la 23.8. Tapaturma ja yöllä lääkäriin (elämäni pisimmät 50 metriä, pomppien, hyppien ja nilkuttaen).
Lääkäri lähettää kotiin reseptillä: 3 viikon urheilukiellon, puukenkä jalkaan (yms. muu kovapohjainen jalkine), buranaa ja voltaren emulgel voidetta jalkaan ja lähete seuraavaksi aamuksi röntgeniin. Jos jalassa ei ole murtumaa niin jatketaan tällä.
su 24.8. Röntgeniin, ei murtumaa, mutta röntgenhoitaja kehottaa silti menemään lääkärille näyttämään kuvat.
Kassalla oleva hoitaja hoksaa helvetillisen kipeän jalan ja tajuaa antaa sauvat (uskokaa pois, ette halua nilkuttaa, kompastella ja pomppia kaksinkertaiseksi turvonneen jalan kanssa yhtään ylimääräistä askelta).
Toinen lääkäri, toteaa jalssa olevan kuitenkin jotain pahempaa häikkää: lähete ortopedille, joka kas, ei ole paikalla sunnuntaisin.
ma 25.8. Ortopedin diagnoosi:
Lisfranc Injury of the Foot: A Commonly Missed Diagnosis. Nimikin on varsin piristävä, eikö? Tästä voit lukea hiukan lisää aikaisemmasta
blogitekstistäni. Vamma on siis harvinaislaatuinen, eikä hoidostakaan olla täysin yksimielisiä. Valitsimme tosiaan vaihtoehdon kipsi ja aika kipsinvaihdolle 12.9.
Hiljainen kausi, jalka rauhoittuu ja turvotus laskee ja kipsi alkaa tuntumaan hyvin isolta. Soitto lääkäriin: mitä sanoo ortopedi? Ei ollut saatavissa puhelimeen, mutta lupasi soittaa, eikä soitanut. Kiitos tästäkin. Aika toiselle ortopedille.
ti 2.9. Ortopedille. Tämä vinkaisee leikkauksesta ja taisi nähdä röntgenkuvassa murtuman ja luunsiruja. Lähete jalkakirurgille ja tietokonetomografiaan.
ke 3.9. koulupäivä jäi välistä. Tietokonetomografia, parin tunnin odotus ja jalkakirurgille: tämä katsoo kuvat ja toistaa jutut murtumasta ja siruista, kertoo ettei jalka parane ilman sirujen poistoa vaan jalka voi ruveta vaivaamaan myöhemmin. Siinä itse nieleskellessä totuutta lääkäri soittaa leikkausosastolle ja varaa ajan perjantaille, 12.30. Hitaasti se yltää tajuntaani asti: leikkaus perjantaina. ikään kuin ajatus ei olisi tarpeeksi kauhea, tajuan Neron lääkärikäynnin olevan samana päivänä. Sitähän ei peruta, sellaisella vaivalla ja säätämisellä se saatiin varattua.
torstai meni kohtuullisen normaalisti, kouluun tunniksi, äidinkieltä ja ruokailu. kotiin. vetämään pikkupentujen tokotreeniä (vai onko
normaalia, että raajarikko vetää tokotreenejä?).
pe 5.9. Nero lähti isän ja Anninan kanssa eläinlääkäriin, Anna ja äiti myöhemmin Töölöön päiväkirurgia -osastolle. Leikkaus. ja takaisin pimeydestä, kipeytyvään todellisuuteen. Tuli lähetettyä enemmän viestejä kuin ikinä yhden vuorokauden sisään. Päätös jäädä yöksi osastolle, (lääkkeet saa suonensisäisesti, helpompaa ja kivuttomampaa kaikkien kannalta). Siirto osastolle, isä tuli morjenstamaan, lähtivät äidin kanssa. Iltapalan sai seitsemän jälkeen. Tuli siinä tuijotettua tipan ja 10mg kipulääkeputelin tyhjentymistä. Ystävä kävi katsomassa illalla, suuret kiitokset Katja, oli ihanaa puhua kanssasi. Ilotulitukset kuuluivat, vaan eivät näkyneet huoneeseen. Käytävällä kuului imurin ääni. Kemiankirja lojui pöydällä, pelikortit käytössä ja tapitin samalla televisiosta Armageddonia. Nukkumaan.
Luantaina tapitin aamupalan aikaan taas telkkaa. piirettyjä. Pokemonia, eivät ole päässeet parissa vuodessa vanhoista kaavoista eroon. Huoneeseen pelmahtaa tuttu hahmo jakson puolivälin paikkeilla. Iloisesti hymyilevä isosiskoni. ja äiti. ja muutemaa minuuttia myöhemmin isäkin. Lääkäri ei tulekkaan itse paikalle, vaan hoitaja antaa kotiinlähtöluvan ja taas uuden pinkan papereita.
Sunnuntai, tervetuloa mun tänhetkiseen todellisuuteen. 5 eri lääkäriä, 5 lääkärissäkäyntiä ja leikkaus. Pieni kompastuminen ja tajuton määrä aikaa ja rahaa kadonnut jonnekin. Ja juuri nyt alkoi leikkaushaavaa särkeä enemmän. Nyt pitäisi vain olla ja odottaa. jatkaa elämää. Seuraavat neljä kuukautta mun elämäni on pysähtynyt paikoilleen.
Vielä kaksi viikkoa sitten juoksin, juoksin niinkuin aina, tajuamatta kuinka tärkeää se mulle oikeastaan on. Nyt mä en juokse, enkä tule juoksemaan vähään aikaan. Joka päivä on selviytymistarina, eikä vain mun, vaan myös perheen.
Mä olen sanonut jo ihan liian monta kertaa viimeisimmän kolmen vuorokauden aikana seuraavaa.
Mua ei naurata.