Kevätkauden alussa tuli mentyä takapakkia vuoden, kahden verran. Ratsastustaito tuntuu kadonneen sen sileän tien.
Syy lienee vakiokaverini Arskan kanssa sattuneista epäonnistumisista. Arska satutti jalkansa syksyllä ollessani sen kanssa seurakisoissa, poika joutui sairaslomalle. Ilmeisesti kavioon oli kolahtanut kivi ja vanha halkeama kaviossa kipeytyi, mikäli muistan oikein. Alkutalvesta Arska pääsi taas tunneille.
Joulun alla leikkitunnilla Arska kävi ylikierroksilla ja kiitolaukat ilman satulaa maneesin päästä päähän säikäyttivät hieman.
Varsinainen säikähdys taisi kuitenkin tulla estetunnilla, kun ratsuni Rella kävi tekemässä äkkikippauksen maneesin kulmaan ja sen jälkeen kaahotti irrallaan maneesissa useamman minuutin. Eteen ei kannattanut mennä. Miksi, miksi? Olimme jo lopettaneet hypäämisen. Tunti oli lähestulkoon ohi. Olin selvinnyt jo ryöstöyrityksestä ja ohjille painamisesta. Tunnin jälkeen olo oli rauhallinen, ehkä luikertelin säikähdyksestäni irti puhumalla. Mutta se jäi kytemään.
Arskan kanssa alkoi mennä huonosti. Oliko se yhdistänyt jalkakivun minuun? Työmäärän vähennyttyä Arska oli reippaampi tunnilla, mutta vanha kenkuttelu oli noussut pintaan.
Arska on tunnettu kenkkuilemisesta ja etenkin alotteijoiden viemisestä 5-0. Meillä oli Arskan kanssa hyvä suhde ja yhteistyö. Suurimman osan tunneistani olen mennyt Arskan kanssa, meillä on ollut aikaa hioa suorituksia, tunnen Arskan tavat, vahvuudet ja heikkoudet. Ei ollut alkusyksystä puhettakaan, että Arksa olisi yrittänyt viedä mua tai pelleillyt, mitä nyt hieman huumorimielessä.
Syksyllä, 1.9.-07 kun meidän yhteistyö vielä pelasi.
Kevät, itsetuntonsa ja rohkeutensa menettänyt Anna ei ollut kovin hyvä yhdistelmä Arskan kanssa. Tunnit menivät huonosti. Säikyin itse joka ikistä asiaa. Eikä meidän hienosta yhteistyöstä ollut jäljellä oikeastaan mitään. Mulla ei ollut rohkeutta puuttua, pelkäsin. Muilla hevosilla meneminen oli hiukan helpompaa, mutta niidenkin kanssa toilailin. Se tuntuu pahalta, niin muiden, kuin hevosenkin puolesta. Tunti ilman satulaa Arskan kanssa ei ollut mitenkään fiksu valinta. En voi syyttää Arskaa, virheet ovat täysin omiani.
Estetunti Pukan kanssa meni jännittäessä, mutta yllättävän hyvin, joten hyppäämisestä ei ole jäänyt traumoja. Koulu on silti enemmän oma lajini.
Hevosten kanssa on ollut kiva touhuta ja nyt voisi myös tehdä hyvää saada vain olla tallilla. Tehdä kaikenlaista sieltä maasta käsin. Hassua, ainoastaan se selässä roikkuminen Arskan kanssa jännittää. Kun sieltä on tullut alas, on kaikki taas kuin ennen. Rapsutteluja, harjaamista ja jutustelua ennen tuntia ja sen jälkeen, kuin mikään ei olisi muuttunut.
Kaksi viimeisintä koulutuntia, ovat olleet parempaan päin. Viimeviikolla Loken kanssa oli häseltämistä, mutta olo ei ollut yhtä epätoivoinen kuin ennen. Tämänä päivän tunti meni hyvin. Tunti lähti hieman kankeasti liikkeelle, mutta päivän tehtävät menivät jo paremmin. Pohkeenväistöt ja vasta-asetukset kulmissa lähtivät sujumaan. Päätehtävä, eli vastalaukassa pitkä sivu ja kulma, menivät yllättävän hyvin.
Ehkä mulla on on vielä toivoa, ehkä lähden taas kapuamaan ylös. Sota ei ole ohi, mutta yksi taistelu on jo voitettu.
3 kommenttia:
Kylläpä nousivat vanhat muistot mieleen, kun luin juttuasi! Minulla meni jossain vaiheessa reilu vuosi niin, ettei yksikään tunti sujunut ja aina oli paha mieli jälkeenpäin... ja tietysti ne epävarmuuden vaistoavat poninpirulaiset ottivat tilanteesta ilon irti ja kiikuttivat kuin säkkiä pitkin maneesia. :( ;) Mutta siitä se taas lopulta lähti jotenkin sujumaan, ja sitten edistymistä tapahtuikin oikein ryminällä.
Että tsemppiä vain, kyllä se siitä! :)
Juu, kiitos. Toivotaan, että lähtisi taas sujumaan. Jep, kyllä ne poninketkut osaa ottaa ohjat omiin käsiin ja kuskata ihmistä häikäilemättömästi ympäri maneesia. Huomattu on.
No, pitää yrittää olla sitkeä ja päättäväinen ;)
Sanna"Lurun&Ziantätikin" kommentoi, toivottavasti lueskelet näitä vanhojenkin tekstien kommentteja :)
Kuule, 10-vuotta aktiivista ratsastuskokemusta ja siihen päälle joku viisi vuotta säännöllisen epäsäännöllistä hevosen selässä roikkumista antavat rohkeutta lohduttaa, että kyllä se siitä!
Ratsastus on minusta vähän koirajuttujen tapaan sellainen harrastus, jossa helposti tulee ajateltua liikaa sitä kuinka nopsaan eteenee ja eteneekö ylipäätään. Se vaan on niin, että eläinten kanssa tulee ylämäkiä ja alamäkiä, toivottavasti sitten edes jossakin järkevässä suhteessa toisiinsa ;)
Auttaisi toki, jos tietäisin kuinka kauan olet hevostellut, se yleensä hahmottaa vähän itse kunkin tuntemuksia harrastuksen suhteen. Itse totesin kymmenen vuoden suhteellisen vakaan taitojen karttumisen jälkeen, etten oikeastaan osaa sittenkään vielä mitään ;) Toki sain hevosen menemään minne halusin ja tekemäänkin suurin piirtein mitä halusin (koulupuolelle painottuen)... mutta se ei kerro vielä mitään yhteistyön laadusta saatika siitä, tekeekö hepoinen ne liikkeet oikein ja hyvässä muodossa.
Mitä yritän tässä hakea on, että ei kannata takertua niihin tilanteisiin kun ongelmia ilmenee. Eteenpäin vaan ja kuten totesit, sitkeys ja päättäväisyys auttavat kummasti :) Jos sulla on mahdollista ottaa joku kerta yksityistunti tai tunti pienemmässä ryhmässä niin sitä suosittelen tosi paljon! Silloin voi keskittyä juuri niihin omiin ongelmiin eikä tarvitse mennä niin ryhmän mukana. Jos omalla tallilla ei onnistu, niin itse kävin vuosi sitten säännöllisesti Vihdin ratsastuskoululla, jossa sekä Marika että Nora (erityisesti Nora) ovat erittäin tehokkaita ja hyviä opettajia :)
Toivottelen sulle parempia kokemuksia hepojen kanssa ja uskoa tulevaan, kyllä taidot siitä karttuu ja hevosiakin kannattaa vaihdella, voi yllättäen huomata, että jonkun muun kanssa toimii vielä paremmin :O
Loppuun laitan heppalinkin, koska kyseisestä blogista on tullut yksi mun lemppareista, hyvä esimerkki siitä, että hepomaailmassakin asioista voi ajatella niin monella tavalla eikä aina tarvitse olla etenemässä nopeaakin nopeampaan tahtiin!
http://pollet.blogspot.com/
Lähetä kommentti